Miks just junat!

Törmään tähän kysymykseen aikasta ja usein. Niin, miks just junat. Vois kai kysyä samaa muilta bongareilta. Esimerkiksi niiltä jotka bongaa kaikenmaailman lintujen kevätmuuttoja. Seisotaan laumaeläimen tavoin tötteröt tanassa jossain hemmetin lammen rannalla korkean tornin päällä. Vaikka eipä siinä, kyllä varmaan meille "Junahörhöille" myös sellainen kelpaisi. Rautatiemaailmassa Torniin tosin pääsee vain liikenteenohjaajat. Monesti lintubongausta perustellaan sillä että saa olla rauhassa luonnon keskellä, mutta mitä rauhaa se sellainen on kun ympärillä on sata muuta tungeksimassa. Onhan meilläkin ne massatapahtumat, kuten jokavuotiset ratapenkkaretket ja muut ajelut museokalustolla. Silloin muodostetaan joka asemalla tai kilometritolpan ( tai minkätahansa muun objektin, joka millään tavalla liittyy rautateihin ) eteen tiukka kuvausrintama josta sitten kuvia räiskitään ne tötteröt tanassa. Auta armias jos eksyt rintaman eteen, siitä ei hyvä seuraa. Eipä silti, harrastus on prhaimmillaan yksin suoritettuna jossain kaukana sivistyksestä. Tosin silloinkin saa olla aivan varma siitä että kun se kuuluisa juna tulee, tulee se vielä kuuluisampi tuulipukumummo ja kajauttaa suureen ääneen ilmoille lausahduksen "Mittee työ mittootta!" Sellaisesta huudosta lintubongarilauma pahoinpitelisi tuulipukumummoparan iahn vain varoitukseski. Mutta mitäpä sitä yksinään mummon kimppuun hyökkäämään, tyytyy vain vastaamaan "kuuskaistasta ohitustietä". Niin, mikä niissä junissa viehättää. Siihen on vaikea vastata. Ainakin minulle se on ollut sitä että saa olla omien ajatusten kanssa ja rentoutua. Toisaalta se tunnelma mikä vallitsee jos valitsee kuvauspaikan niin että paikalle on jyrkkä nousu. Veturien työskentelyn mäessä kuulee usein minuutteja ennenkuin juna edes alkaa näkymään. Tätä kirjoittaessa oma osuutensa on niinsanotusti saneeraamattomilla Dv12 - sarjan vetureilla. Niitä on nää kovin vähän jäljellä joten viimeisten hetkien tallennus on edessä. Dr16 - sarjan vetureitakin on siirretty tänne Pohjois-Karjalan ratoja kiertämään. Joskus harrastus voi olla stressaavaakin ja Moore on tuttu herra myös meille rautatieharrastajille. Esimerkkinä mainittakoon esimerkiski seuraavanlainen tilanne: Olet valinnut kuvauspaikaksi jonkun syrjäisen soratien, asutusta ei kovin likellä ole. Tie on muutenkin vähäliikenteinen ja olet virittänyt videokameran jalustalle nauhoittamaan lähestyvää junaa. Tämän toimenpiteen olet suorittanut jo hyvissä ajoin, sillä se juna saattaa kulkea etuajassa. Yhtään autoa ei tänä aikana kulje ohi. Yhtäkkiä havahdut lähestyvän junan ääneen, juokset kameran luo ja laitat nauhoituksen päälle. Puomit laskeutuu, ja juuri samalla sekunnilla siihen ameran viereen tulee joku maalaisjuntti sillä iänikuisella Foord Transitilla jonka pakoputki rämisee kuin viimeistä päivää, kuljettaja veivaa ikkunan auki ja huutaa kuuluvasti "Mittee työ tiettä" tukkimalla samalla esteettömän näkymän tasoristeykseen. Se toinen varma ja täysin toimivaksi todettu keino saada juna tulemaan on menemällä kepilliselle lähimpään pusikkoon. Lisäksi varsinkin tavarajunilla on taipumus kulkea milloin sattuu. Tai ne saattaa olla kulkemattakin. Monelta reissulta on palattu tyhjin käsin.

Itsessäni olen huomannut muutakin omituista, jos vertaa niinsanotusti normaaleihin ihmisiin. Paras kuvaussää ei ole se keskikesän helteisin päivä kun aurinko porottaa täysin pilvettömältä taivaalta. Kesällä rankkasateella saa hienoja kuvia, syksyllä taas kun on hämärää ja sataa tihnua. Talvella taas lumipyry. Tai niinsanotut rätinäkelit, kun on kova pakkanen ja ajolangalle muodostuu kuuraa. Syksy on muutenkin mukavaa aikaa kun luonnossa o monia värejä. Ruska-aikana on runsaudenpula hyvstä kuvauspaikoista. Keskikesän mitätön hellesää taas rajoittaa kuvauspaikat minimiin koska melkein aina joutuu kuvaamaan vastavaloon. Ei ole kivaa se. Tästä on meillä harrastajilla tämä extreme - vahtoehto junakuvaukseen. Kuvaustapahtumaa edeltävä päivä ryypätään niin että aamulla on kauhia kankkunen. Senjälkeen mennään radanvarteen kuvaamaan juna, mielellään sellainen jossa on lovipyöräiä, ja pauke kuuluu kauas. Sitten onkin haasteena tästä junasta saada vastavaloon täysin tärähtämätön kuva. Myös niinsanotusti normaaleja ihmisiä, tässätapauksessa siis niitä jotka ei ole asiaan perehtynyt, on hauska kiusata veturien lempinimillä. Esimerkiksi asemalaiturilla voi huudahtaa: "Katsokaa, tuolta tulee Susi ja Seepra!"
Että näin.